Työminän kehittyminen

Millainen on sinun työminäsi?

Onko työkaverisi erilainen vapaa-ajalla kuin töissä? Todennäköisesti aikankin tietyltä osin...ja hyvä niin. Kaikki me tiedämme työkaverin, joka kiukuttelee töissä ja on "kuin kotonaan". Työyhteisössä tämä ei mielestäni käy. Työminän kuuluu miettiä ennen kuin sanoo, kunnioittaa toisten mielipiteitä sekä tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa, joiden kanssa näkemyserot ovat suuria. Perhettään ja työkavereitaan kun ei aina ole mahdollista valita, eikö? Minä olen rikkonut kaikkia noita edellämainitsemiani työelämän pelisääntöjä enemmän tai vähemmän...nykyään vähemmän. Jos näitä ei pohdi lainkaan, niin voi olla, ettei niitä tule korjattua koskaan.

Minä juuri vastavalmistuneena sairaanhoitajana Turun yössä vuonna 2006.

Miten työminä sitten kehittyy ajassa? Aloin etsimään asiasta tutkittua tietoa, ja tulin siihen ilmiselvään tulokseen, että oma työminäni on yhteydessä oman itsetuntoni kehittymisen kanssa. Uskon jopa ärsyttävyyteen asti täällä blogissani itsehoitamisen nimeen, jonka mahdollistajat eli agentit ovat erilaisia riippuen toimintaympäristöstä. Mahdollistajia ovat muun muassa raha, koti-olot, työnantaja, ystävät jne. Itsehoitamisen mahdollistaja on myös minäpystyvyyden kokeminen eli englanninkielinen termi self-efficacy. Tämän on määritelty olevat itsensä hoitamisen/johtamisen agentti. (Richard ym. 2011 - kuva mallista alla). 

 

Tässä kuvassa näkyy juuri tämän self-efficacyn merkitys itsensä hoitamisessa. Psykologi Albert Bandura (1982) on esittänyt tämän termin, joka siis yksinkertaisimmin tarkoittaa sitä kuinka hyvin ihminen pystyy uskomaan omiin kykyihinsä pärjätä erilaisissa tilanteissa.

Aloitin erilaiset kesätyöt jo 14-vuotiaana. Työminäni oli aina reipas ja iloinen, koska niin minulle oli opetettu. Olin kuin Pavlovin koira, elin kehuista ja palkinnoista. Työpäivien päätteeksi ajattelin, että "olenpas minä tehnyt hyvin taas kaikki, koska minua kehuttiin". Kun tulin vanhemmaksi, niin kehuja alkoi tulla vähemmän, koska eihän nyt aikuisia työssään kehuta :) 

Sairaanhoitajaopiskelija vuodelta 2005

Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2006, ja pääsin heti töihin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, Tyksiin. Siellä minua odotti valtavan iso työyhteisö. Olin taas se kiltti, tunnollinen ja ahkera työntekijä. Sain työstä välillä palautetta, mutta välillä en. Nyt jälkeenpäin olen huomannut, että yritin olla ystävällinen sekä välillä jopa yliahkera, että minusta pidettäisiin. Eihän siinä mitään väärää ollut, tein juuri ne työt mitkä minun kuuluukin, mutta mielestäni osittain vääristä syistä. Mietin liikaa mitä muut ajattelivat kaikesta. Tämä jatkui aina opettajan uralle asti. Minulla ei ollut kovin hyvä minäpystyvyys ja olin liikaa altistanut itseni toisten arvioitavaksi, en itseni. Kun valmistuin terveysalan opettajaksi 28-vuotiaana, olin erittäin altis sille mitä opiskelijat tai työkaverit ajattelivat minusta (kuvassa ihania opiskelijoita). Tuli kamalan hyvä mieli, kun sain kehuja opiskelijoiltani taikka työkavereiltani. Mielestäni se on merkki juuri heikosta minäpystyvyydestä, kun kokee tarvetta kertoa työkavereilleen saamistaan kehuista.

Sitten tapahtui jotain minussa ja ympäröivässäni työyhteisössä. Jouduin tapahtumaketjuun, joka laukaisi minussa pidempiaikaisen muutoprosessin. Olin rehellisesti kaikkien mielipiteisiin ja mielyttämisiin aika loppu, siis todella loppu! Koin varmaan kuuden kuukauden mittaisen pätkän aikana tietynlaisia uupumuksen oireita. Vaikka kuinka yritti olla oikeudenmukainen ja tasapuolinen ja mukava, niin aina on joku joka ei minusta tykännyt...niin se vaan on...NYT ja AINA. Tämän tapahtumaketjun aikana itsetuntoni kävi ihan nollassa, josta se nousi pikkuhiljaa. Ensin piti hyväksyä se, että minusta ei kaikki tykkää vaikka voissa paistaisi ja hyväksyä itseni juuri tällaisenaan.

Mitä tapahtui? Aloin oikeasti uskomaan itseeni.

Kuva otettu hyvän ystäväni tärkeistä juhlista tänä keväänä. Vieressäni minun itsetuntoni kohottaja ;)

Tämän prosessin jälkeen olen huomannut kaikkien elämäni osa-alueiden loksahtavan paremmin paikoilleen. Työminäni on nyt rauhallisempi, osaan jo pikkuisen paremmin kuunnella työkavereitani ja olla myös heille myötätuntoisempi, ehkäpä jopa parempi työkaveri. Parisuhde ja suhde lapsiini voi paremmin. Kaikki siis sen vuoksi, että uskon nyt itseeni ja omiin kykyihini. Minun ei enää tarvitse tehdä asioita mielyttääkseni muita, vaan siksi että haluan toiselle oikeasti hyvää. Minun ei tarvitse kertoa kuinka opiskelijat minusta tykkää tai pomo taas kehui, koska se tieto oikeastaan kiinnostaa vaan minua.

Loppukaneettina voisin sanoa, että aika harvaa kiinnostaa aidosti sinun asiasi...oikeastaan vain lähimmäisesi ovat niistä kiinnostuneita. Kun opin kuuntelemaan toisia, niin nyt vasta elämästä alkaa tulla mielenkiintoista...omat asianihan minä jo tiedänkin. Kiitos kaikille työkavereilleni, jotka ovat auttaneet minua tässä projektissa...tiedätte keitä olette.

Mitäs pidit tästä, oletko kenties erimieltä? Kommentoi ihmeessä.

Sain ehdotuksen kirjoittaa kahden työn yhteensovittamisesta...varmaankin ajaa asiaa, että puhun aikatauluttamisesta. Ihanaa, koska se on lempiaiheeni. Siitä siis seuraavalla kerralla.

Instassa tili @work.life.wellness /Jeni Rinne Face-sivut tulossa ;)